Sarah Waters: Silmänkääntäjä (ja muutama sana elokuvasta)
Sarah Watersin Silmänkääntäjä alkaa, kun nuoren taskuvarkaan, Sue Tripherin, kotiin saapuu Gentlemanniksi kutsuttu rikollinen, jolla on häijy suunnitelma. Suen pitäisi lähteä kaukaiseen kartanoon palvelijaksi ja suostutella talon neiti, Maud, vaimoksi tälle herrasmiesroistolle. Kun avioliitto olisi solmittu, passitettaisiin tuore rouva mielisairaalaan ja tämän rahat olisivat Gentlemannin ja Suen.
Kun Sue pääsee perille syrjäiseen palveluspaikkaansa, paperilla täydellinen juoni alkaa saada ikäviä sivumakuja, kun nuorten naisten välille alkaa herätä tunteita. Ja ennen kaikkea: kuka oikeasti huijaa ja ketä?
Teoksessa on kolme osaa, joista ensimmäinen kertoo tarinan Suen näkökulmasta. Toisessa osassa minäkertojana on Maud, ja viimeisessä kolmanneksessa palataan taas palvelijattaren pään sisään. Oppimattoman Suen osuuksissa omistusliitteet unohtuvat ja kongruenssi puuttuu (”he nauroi”), kun taas koulutetumpi Maud kertoo tarinaansa kirjakielellä. Jossain kohtaa kolmatta osaa tämä kielellinen tyylikeino kuitenkin unohtuu (kirjailijalta? kääntäjältä?), kunnes se kirjan loppupuolelle taas ilmestyy.
Ennen kuin aloin lukea teosta, tarkistin, onko kyse samasta aiheesta kuin vuosia sitten ilmestyneessä Silmänkääntäjä-elokuvassa (joka muistaakseni oli hyvä). Leffassa silmänkääntäjänä toimii kuitenkin taikuuden mestari, kirjassa viitataan kataliin juonittelijoihin — ehkä myös siihen, miten juonenkäänteet saattavat yllättää lukijankin täysin.
Watersin teoksesta on kuitenkin tehty eräs toinen elokuva.
Kun Maud kuvailee, miten joutuu jäljentämään enonsa keräilemiä pornografisia kirjoja ja lukemaan niitä ääneen illalliskutsuilla, aloin saada muistijäljestä kiinni. Kuulostaa ihan eteläkorealaiselta Palvelijatar-filmiltä, jonka katsoin joitakin vuosia sitten! Helsingin Sanomien sivuilta varmistuu, että ”elokuva perustuu Sarah Watersin lesboeroottiseen romaaniin”.
Sananvalinta on hiukan hassu, sillä vaikka Sue ja Maud kiintyvät toisiinsa ja myös harrastavat seksiä, romaanin pääpaino on alkuunpannun suunnitelman toteutumisessa ja petoksen aiheuttamissa ristiriitaisissa tunteissa. Paljon enemmän erotiikkaa on visuaalisuuden ja painotusten myötä Palvelijatar-elokuvassa.
Kirja ja elokuva eivät muutenkaan ole täysin identtiset, sillä Silmänkääntäjä sijoittuu 1800-luvun Englantiin ja Palvelijatar Japanin miehittämään Koreaan 1930-luvulle. Myös loppuratkaisu on selvästi erilainen, joten vaikka olisi lukenut kirjan, elokuvan juonta voi seurata jotakin uutta odottaen (tai päinvastoin).
Silmänkääntäjä ei ole ehkä kaikista kevyintä kesälukemista mutta se vie lukijansa kiinnostavasti aikaan, joka ei koskaan palaa.